sunnuntai 4. marraskuuta 2018

LIEDON UUDET PORTAAT; Keisvuori tutuksi


Sataneljäkymmentä porrasta ja aivan Liedon keskustassa. Mahtavaa! Nyt on lietolaisille tehty upea kuntoilupaikka. Toki portaat ovat mainio yhteys myös Keisvuoren päällä oleville metsäpoluille. Helpompi kavuta ylös ja vielä helpompi tulla alas :)))
Keisvuoren portaille pääsee hyvin joko Hyvättyläntieltä tai Nuolemontieltä. Auton voi jättää vaikkapa Liedon kunnantalon parkkialueelle, josta on lyhyt matka Keisvuoren mäelle. Vesitorni on paras maamerkki portaiden luo.
Tässä portaat tänä aamuna, kun kävelin koirani kanssa Keisvuoren metsäpoluille.









Reeta




sunnuntai 28. lokakuuta 2018

TÄNÄÄN SUOPURSUJEN SEASSA; soilla olen kuin kotonani


Silloin taisin olla aika onnellinen suunnistaja!
Silloin, kun juoksin valtavan kokoista suoaluetta ristiin ja rastiin.
En silloin ajatellut laittavani joka harjoituksessa ns rahaa pankkiin tulevaa varten, vaikka niin tein. Tänä päivänä nautin nyt noista talletuksista, fiilistalletuksista.


Onneksi olen ollut suunnistaja ja sitä kautta löytänyt aivan upeita maastokohteita toki ympäri maailman, mutta ennen kaikkea oman kotiseutuni lähettyviltä. Näissä paikoissa tulee tänä päivänä käytyä useasti viikossa. En kylläkään osaa sanoa, onko tänä päivänä mukavampaa, kun ei tarvitse treenin mukaan juosta. Olihan se ihan mielettömän upeaa aikaa. Mietihän vaikka näitä mun silloisia suotreenejä; lämpöä hehkuva suo, helle, juoksutoppi päällä, kymmeniä kärpäsiä ympärillä, suopursujen tuoksu, hiljaisuus ja hyvällä tuurilla muutama hirvi suon toisella laidalla. Wau!



Tänään poikkesimme suolle, jota olen juossut lukuisia kertoja ristiin rastiin.  Tämä suo on aivan huippu, sillä tällä suolla on myös näköalatorni! Sieltä  pystyin aina katselemaan, mihin suon kulmaan seuraavan suojuoksuvedon suuntasin.

Tänään me kävelimme suolla vain hetken. En jaksanut kovin kauaa. Ihastelin enemmän ja nuuhkin suon tuoksuja. Suon pinta oli ihanan kohmeinen syyspakkasyön jäljiltä. Toki pikkuiset suonsimäkkeet saivat kengät vetisiksi. Mutta niinhän soilla kuuluukin!


Poikani kysyi minulta tänään, juoksinko suolla aina yksin.
Kyllä juoksin. Ajoin autoni saman autotien päähän kuin me tänään, verryttelin metsätiellä ja juoksin suolla tunnista puoleentoista. Oikeastaan en tiedä, tarkoittiko poikani tuolla kysymyksellä yksinäistä harjoittelua vai suht yksinäisen näköistä treenimaisemaa. Kummatkin tuntuivat silloin hyviltä. Omaan lajiini kuului yksinäinen harjoittelu ja äärirajojen hakeminen. Sitä suomalaista sisua sai helposti suoharjoituksista. En ainakaan osannut pelätä mitään.


Suo on jättänyt minuun ihanan leiman. Leiman, joka oikeuttaa nauttimaan näistä soista tänä päivänäkin.

Älä missaa Suomen ihanaa luontoa. Lähde rohkeasti luontoon, vaikka lähimetsään ja nauti!

Reeta






lauantai 27. lokakuuta 2018

LIIKKUVAN LAPSEN HYMY KERTOO PALJON! Lapsi voi peukuttaa harrastukselleen, vaikkei vanhempi niin tekisikään.

Kymmenvuotiaan Ossin (tämän tarinan keksitty hahmo) urheiluharrastus alkoi oman kunnan urheiluseurassa. Seurassa, jonka harjoituspaikat sijaitsivat muutaman sadan metrin päästä kotoa. Seurassa, jossa Ossin parhaat kaveritkin olivat. Hän oli mennyt seuratoimintaan mukaan yhden kaverinsa kanssa, mutta saanut rutkasti uusia urheilullisia kavereita lisää. Ossi tykkäsi valtavasti treeneistä, joita oli sopivasti kolme tai neljä kertaa viikossa. Niiden lisäksi oli pelejä keskimäärin pari kertaa kuukaudessa. Pääasiassa nuo pelit olivat lähiseudun seurojen järjestämiä. Sellaisia pieniä otteluita, joissa pääasia oli kilpailuharrastukseen totuttaminen. Lapsille kisoissa olivat parasta kaverit sekä yhteiset verryttelyt.

Ossi kulki treeneihin yksikseen. Lumettomina kuukausina niihin oli helppo polkea omalla pyörällä. Tai oikeastaan hän aikaisemmin meni niihin omalla pyörällä, mutta lähiviikkoina vanhemmat olivat halunneet kuskata Ossin harjoituksiin ja samalla reissulla jääneet seuraamaan Ossin treenejä. Ossista vanhempien läsnäolo harjoituksissa oli maailman nolointa. Eihän muutkaan vanhemmat siellä olleet. Ossi oikeastaan koki olonsa epävarmaksi, sillä hänestä tuntui, että vanhemmat tarkkailivat häntä. Usein kotimatkalla vanhemmat puhuivat koko ajan harjoituksista ja kyselivät Ossilta tiukkoja kysymyksiä valmentajien kommenteista. Kotimatkat ja oikeastaan koko harrastus tuntui Ossista koko ajan paskemmalta ja paskemmalta. 
Pallon taakse oli tullut harmaata harmaampi varjo.

- Mä haluan lopettaa urheilun, sanoi Ossi erään harjoituksen jälkeen auton takapenkiltä vanhemmilleen.

Vanhemmat vastustivat ajatusta, tekivät omat päätelmät lopettamishalun syistä eikä aiheesta sen koommin enää koskaan kotona puhuttu.

Aika kului ja Ossi jatkoi harjoituksissa käyntejä. Ossista parhaimmat treenit olivat aina silloin, kun vanhemmat eivät ehtineet mukaan. Mutta pikku hiljaa kotona Ossi huomasi vanhempiensa puheista, että urheiluseurassa ei toimittu heidän mukaansa tarpeeksi tavoitteellisesti tai ei osattu peluuttaa lapsia heidän taitotasojensa mukaan. Vanhemmilla oli myös hyvin kireät välit valmentajien kanssa. Aina kun seurasta kotona puhuttiin, oli sävy kovin negatiivinen. Miksi? Sitä Ossi ei koskaan ymmärtänyt kuulemistaan jutuista. Lapsen näkökulmasta aihe vain ahdisti Ossia, sillä harjoituksissa oli superkivaa ja valmentajat olivat ihan huippukivoja.

- Ossi, ollaan vanhempina päätetty, että edustat ensi vuonna isompaa urheiluseuraa. Seuraa, jossa on tavoitteellisempaa toimintaa ja jossa tehdään mestareita. Varmasti saat siellä uusia kavereita.
Ossi juoksi omaan huoneeseensa. Itki. Koki vanhempansa maailman ärsyttävimmiksi ja oman tilanteensa niin epäreiluksi.
- Miksi hänen pitää siirtyä muualle, jos äiti ja isä, ne autokuskit, eivät tule toimeen seuran kanssa? ajatteli Ossi makaessaan sängyllään ja pyyhkiessään kyyneliä silmänurkastaan.

En tiedä, mutta oletan, ettei Ossi ole ainoa, joka napataan pois tutusta ja mukavasta harrastusympyrästä aikuisten välisten suhteiden takia. Urheilu yhdistää, mutta valitettavasti myös erottaa. Enkä todellakaan ota kantaa, sillä en tunne tapauksia henkilökohtaisesti, kuka on aikuisten kinoissa syyllinen tai syytön. Mutta siinä ehdottomasti olen Ossin puolella (tämän kuvitteellisen henkilön, jonka tarinaan jo näköjään uppouduin täysin), että aikuisten pitäisi kuunnella lapsia, seurata heidän viihtyvyyttään sekä kyetä erottamaan omat erimielisyytensä sekä lapsen hyvinvointi toisistaan. 

Voi kunpa vanhempana osaisikin aina katsoa tekemisiä lapsen silmin. Niin hyvässä kuin pahassa.

En tiedä, mistä tämä aihe minulle kehittyi. Ehkäpä osittain urheiluvuosina nähdyistä tapahtumista, omista lapsuuden kokemuksista sekä aina itselle ihmetystä aiheuttavista huoltajien vahvoista reaktioista. Kun itsellä on ollut pitkä kilpaurheilutausta, katsoo ehkä kilpaurheilutoimintaa erilaisin ottein.

Eipä mulla muuta. Tälläinen mielipide tähän iltaan.

Kuvat ovat kauniin ja kuulaan syysaamun kuvia.





Reeta








maanantai 20. elokuuta 2018

JUKOLAN VIEST & JUKOLAN VELJEKSETI; suunnistusta parhaimmillaan


Jukolan viestistä, siitä suunnistuksesta pitävien massatapahtumasta, on jo pari kuukautta aikaa. Kirjoitin viestiviikonlopun jälkeen ajatuksiani Jukolan viestistä kolumnin merkeissä. Postaan sen myös tänne blogini puolelle, vaikkapa sinulle luettavaksi. Jukolan ja Venlojen  viestiin voi osallistua myös kaveri-, työ- tai harrasteporukoiden kanssa. Aivan mainio tapahtuma yhteishengen ylläpitäjänä 

JUKOLAN VELJEKSET

Jukolan veljeksistä TUOMAS voisi hyvin kuvastaa seuran ja joukkueiden yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nuo samanväriset, samanasuiset tai samaa numeroa käyttävät ryhmittymät siellä sun täällä kilpailukeskuksessa tekevät Jukolan. Nehän ovat kuin muurahaiskekoja, joissa jokaisella on oma tehtävänsä.
Olen oikeastaan vasta huippu-uran jälkeen päässyt mukaan siihen Jukola-tunnelmaan, jota suurin osa kisakylän kilpailijoista kokee. Siihen, jossa ei tarvi olla niin keskittynyt, huippuunsa viritetty, varjossa kököttelevä sekä niin pohdiskeleva. Jukolan viesti on ainutlaatuinen tapahtuma, jossa sekä huippusuunnistajat että kuntosuunnistajat kilpailevat samanaikaisesti samoilla radoilla. Heitä yhdistää maastossa parhaansa yrittäminen sekä maalivaatteen alittaminen.

Veljeksistä suositun TIMON kautta pääsen aasinsillalla Jukolan viestin kasvuun, jossa ei loppua näy. Suunnistus on Jukolan ja Venlojen viestin kautta tehnyt läpimurron niin työpaikkaliikuntaan kuin kaveriporukoihinkin. Suunnistus toki koetaan yhä haasteellisena lajina, mutta kynnys lähteä mukaan on huomattavasti madaltunut. Jukolan viesti on positiivisuuden kautta kasvattanut suosiotaan. Voisin oikeastaan todeta, että metsän siimeksissä piileskelevä Jukola-kansa on tullut vuosi vuodelta enemmän esille.
Törmäsin sattumalta ennen Venlojen starttia keltapaitaiseen ja iloiseen naisnelikkoon, Siimari-Siskoihin. He olivat liikunnallinen kaveriporukka, joka kolme vuotta sitten aloitti Jukola-taipaleensa. Siimari-Siskot korostivat Jukola-henkeä, luonnonläheisyyttä sekä suunnistussuoritusta. Juuri niitä samoja perusasioita, jotka olivat läsnä jo 31v sitten tuossa samalla lentokentällä.

EERO oli veljeksistä nuorin. Eero voisi edustaa niitä nuoria suunnistajia, jotka vihdoin saavuttavat osallistumisoikeuden itse Jukolaan. Heitä on molemmissa viesteissä paljon. Aika uskomatonta, mutta osalla heistä saattaa olla jo 14 vuoden kokemus Jukolasta turistina tai ainakin taaperoina kokemuksia Jukola-mättäistä, telttakylistä, mutaleikeistä tai kivoista kavereista. Lapsien luovuus on saanut turvallisesti kasvaa Jukola-kylässä.
Kuulin myös Jukolassa, että Espoon Suunta 3 teki luultavammin Jukola-historiaa, sillä joukkueessa suunnisti seitsemän 2002 syntynyttä Jukola-Jussia. 

SIMEONI oli Jukolan veljeksistä se, joka vastasi ruokahuollosta. 
Jukola-projektihan alkaa useita vuosia aikaisemmin ja mitä lähemmäs h-hetki tulee sitä suuremmaksi joukoksi talkooporukka kasvaa. Tervetuloa sitten allekirjoittaneen seuran, MsParman Jukolaan Mynämäelle 2021 :)

LAURI viihtyi yksinään metsässä ja hiljaisena taiteilijana keskittyi tekemisiinsä. Suunnistaja on maastossa kuin Lauri. Jukolan viesti vaatii suunnistajalta paljon. Suunnistusradat ovat haasteellisia, mutta silti jokaisen suunnistajan suunnistettavia. Samoilla radoilla suunnistavat kokeneet, ensikertalaiset, oppineet, oppivat, nuoret, vanhemmat, naiset sekä miehet. 

JUHANIN, sen veljeksistä vanhimman kautta on nöyrästi katsottava taaksepäin ja kiitettävä niitä 70 aikaisempaa Jukolan viestiä. Jokainen on opettanut jollain lailla seuraavaa Jukolan viestiä. Jukola-organisaatio toimii hyvässä yhteishengessä, jonka ansiosta viestin korkea taso on säilynyt korkealla.

Jukola-kylä hiljeni AAPON tavoin. Aapohan oli veljeksistä se tarinankertoja. Jukolasta poistui yhtä monta Jukola-tarinaa kuin oli Jukola-kävijääkin. Toivotaan, että ensi vuonna Kangasalla on myös se/ne, joiden ensimmäinen Jukola-kokemus toi hylkäyksen suorituksesta. Aina vaan ei suunnistus suju, mutta sehän on myös lajimme suola. Ensi vuonna sitten!

Mukavaa suunnistuskesää!

Reeta
Jukola-turisti 2018

sunnuntai 19. elokuuta 2018

AJATUKSIA URHEILIJAN ITSETUNNOSTA; kirjaimet MM

Kirjoitan Suunnistajaan kolumnia. Postaan ajatukseni myös tänne blogiini. Tässä keskikesän kirjoitukseni. Juuri suunnistuksen MM-kisojen alla.

                             * * * * *

Suunnistushullun penkkiurheilijan kisaputki vain jatkuu. Takana ovat Jukola, nuorten sekä aikuisten arvokisakatsastukset sekä nuorten EM- ja MM-kisat. On kieltämättä tullut roikuttua somessa, tulospalveluissa, live-lähetyksissä sekä ruudun äärellä. Eikä näytä tahti hiljentyvän, sillä Latvian MM-kilpailuissahan on oltava reaaliajassa koko ajan. 

MM-kilpailut. Tuossa sanassa on ne kaksi voimakasta M-kirjainta. Mitä kaikkea nuo kirjaimet voivat saadakaan aikaan urheilijassa kilpailuhetken lähestyessä? Optimaalisessa tilanteessa kirjaimet sytyttävät ja saavat aikaan itseluottamusta. Urheilija tietää, miten hallitsee suorituksen ja miten siihen  valmistaudutaan. Silloin nuo kaksi M-kirjainta ovat oikealla tavalla läsnä. Mutta pahimmassa tilanteessa urheilija unohtaa kaiken, minkä vielä hetki sitten hallitsi. Tilalle tulee yliyrittämistä, jännitystä, turhia ulkoisia paineita sekä epävarmuutta taidoistaan. Tuossa vaiheessa on hyvä ottaa stoppi ja löytää tasapaino uudelleen, sillä eivät nuo kaksi isoa M-kirjainta sitä suunnistusrataa sen kummosemmaksi muuta. Samaa hommaa se on kisassa kuin kisassa.
Mutta helpommin sanottu kuin tehty? Itse usean MM-startin kokeneena voin sanoa, että halu menestyä, oli se oma akilleen kantapää. Menestymisen halun stoppia olisin kaivannut useaan kertaan.

Osa huipuista on keskikesän kisakauden jo päättänyt ja katse on syksyssä. Tässä vaiheessa on hyvä hetkeksi hengähtää, kuka sen sitten milläkin tavalla tekee. Väsyneenä urheilemisella, kun voi olla harmittava lopputulos. Vaikka fyysinen puoli ei kärsisikään, voi pahimmassa tapauksessa henkinen väsymys romahduttaa mielen sekä itsetunnon. Hyvin väsynyt urheilija saattaa muuttua epävarmemmaksi ja luotto omiin kykyihin laskee. Itsetunto ei enää väsyneenä otakaan samalla tavalla pettymyksiä vastaan kuin virkeänä ja nälkäisenä. Kilpaurheilijan toki kannattaa kehittyäkseen vaatia itseltään tekemisiä, mutta asteittain ja kuuriluontoisesti. Menestyksen eteen pitää kyllä tehdä töitä, mutta miksikään superman-suorittajaksi ja ultraharjoittelijaksi ei kannata ryhtyä vain harjoittelemisen/kilpailemisen takia vaan oltava järkevä ote omaan lajiinsa. Levossahan kunto kasvaa ja into innostuu.

Mielestäni itsetunto ei ole koskaan saavuttanut sitä lopullista päämääräänsä, vaan sitä voi ruokkia koko ajan. Hyvällä itsetunnolla varustettu urheilija tietää itse, mitkä ovat omat heikkoudet sekä vahvuudet sekä on oivaltanut itse, mihin asioihin kannattaa keskittyä ja mihin ei. Kun tuntuu, että omasta mielestä suunnistus sujuu ja muutkin asiat menevät hyvällä mielin eteenpäin, ollaan oikealla raitilla. 

Urheilumaailma on oikeastaan hyvinkin rankkaa henkisesti, sillä omien ajatusten lisäksi ympärillä on kaikki ne muut urheilijat, valmentajat, tukijoukot sekä kannustajat omine ajatuksineen sekä käytöksineen. Oikeastaan hyvä itsetunto säteilee urheilijasta tyyneydellä sekä tasapainoisella olemuksella. Ei missään nimessä tarvi olla se seurateltan äänekkäin ja puheliain ollakseen itsetunnoltaan huippu-urheilijaksi sopiva. Seurallisuus, itsevarmuus, karismaattisuus tai sosiaalisuus ovat omia lisiä.

Kannattaa muistaa, että pettymyksiä tulee ja menee. Kun niitä oppii sietämään ja unohtamaan, on jälleen askeleen lähempänä vahvempaa minää. Epävarmuuden voima on valtava, mutta niin on myös vahvan itsetunnon. Uskon, että harjoittelemalla, positiivisella ajattelulla sekä ottamalla asioita lunkimmin, epävarmuuden voittaa varmuus. 

Olisipa se suunnistaminen aina yhtä helppoa kuin tämä jälkikäteen kirjoittaminen. Itsetunto ja omat kyvyt-aihe saa aina kynäni savuamaan. Aihe, johon palaan herkästi.

Ehkäpä minäkin olisin saavuttanut kaikki tavoitteeni, jos olisin oivaltanut kaiken tuon ;) No, olen mä ihan tyytyväinen, miten silloin meni. 
Hyvää itsetuntoa tarvitaan toki myös urheilun jälkeenkin. Sellaistakin elämää on ;)

Hyvä Suomi! 




tiistai 24. heinäkuuta 2018

SULOISIA HETKIÄ





On kyllä helppo uskoa lapsuuden kokemusten merkitykseen, sillä ainakin itselle tulee useinkin mieleen yksittäisiä tapahtumia lapsuudesta tai nuoruudesta. Oikeastaan kokemuksia eletystä elämästä. Ne on sellaisia hetkellisiä ajatuksia, joihin joskus tarttuu ja joskus ei. Ne käynnistyvät paikoista, hetkistä, äänistä, tuoksuista, väreistä, muodoista tms. Olet varmaan havainnut samaa? Näistä olen kirjoittanut myös aikaisemmin. Suunnistuksellakin on luultavammin osuutta asiaan, sillä kyllä me suunnistajat havainnoidaan ympäristöä tarkkasti kisaratojen ulkopuolellakin ja päästään nopeastikin mielikuvien pariin (ei sitä opituista tavoistaan millään irti pääse:)) Ihanaahan tässä on, että ne ajatukset ovat ainakin minulla lähes 99% positiivisia muistoja. Ne ovat niitä suloisia hetkiä. 

Ajatelkaapa, kuinka paljon niitä tiedostamattomia kokemuksia sitten onkaan, jotka vaikuttavat meihin ja joita emme edes havainnoi! Paljon! Jokainen hetki kuitenkin muokkaa meitä meidänlaisiksi.





Rakastin lapsena rautakauppoja!
Ja taidan rakastaa niitä tänä päivänäkin, sillä olen niin onnellinen, kun tulee hyvä syy poiketa rautakauppaan tai ehkäpä tänä päivänä rakennustavarataloon. Olen niissä enemmän kotonani kuin vaatekaupoissa.

Mulla oli isä, joka tykkäsi rakennella ja korjailla kaikenlaista. Aina hänellä oli joku projekti menossa kotona, mökillä tai maatilalla. Muistan, että hänellä oli kesäisin ikivanha lippalakki päässä ja sormet mustina töistään. Osallistuin usein isän töihin olemalla läsnä. Rakentelin siinä vierellä jotain lapsen taidoilla valmistuvaa. 







Tänä päivänä olen kyllä kiitollinen, kun sain lapsena sahata, hakata ja veistää. En usko, että olen voinut antaa samanlaista mahdollisuutta omalle lapselleni kuin sain omalta isältäni, mutta yritystä minulla on kuitenkin ollut. Takapihan leikkimökistä tein verstaan, jossa sai vapaasti rakennella mitä mieleen juolahti. Se oli lasten valtakunta eikä tässä kohtaan ollut tarvetta nipottaa sen siisteydestä. Eiköhän ne pojan ja pojan kavereiden parhaimmat rakennelmat sitten olleetkin kiinni mökin seinissä ja ikkunoissa :)) 

Nyt odotan innolla kodin valmistumisen etenemistä, sillä olen luvannut rakentaa mm terassin laudoituksen sekä maalata osan sisäseinäpaneeleista. Siinä sitten koetellaan opittuja taitoja ja opetellaan uusia. Eiköhän me selvitä duuneista kunnialla :), kun tukenamme ovat isän vanha työkalupakki sekä akkuporakone :)

Lapsena rautakaupassa kiehtoi se tavaramäärä ja niiden looginen järjestys. Oli hauska katsella, kun rautakaupan myyjä avasi muovolokeroita toisensa perään ja laski tarvittavat määrät tuotteita paperipusseihin. Ja mitä parasta, laski jopa joskus ostosten summan paperin nurkkaan. Repäisi paperin ja antoi kuitiksi. Ihanaa aikaa se!
Olisin niin halunnut olla tuo rautakaupan myyjä. Olisikohan minusta sittenkin pitänyt tulla yksityisyrittäjä :)) ainakin, jos uskominen lapsuuden unelmiin. Valitettavasti tänä päivänä tuo kasvatuksellinen asiakaspalveluhetki monesti puuttuu. Kohteliaan ja ystävällisen myyjän tilalle on tullut muovipussit ja vaaka.

En kuitenkaan marise. Elämä menee eteenpäin. Monessa asiassa hyvä niin! 

Reeta


ps. Kuvat ovat tämän aamun koiran ulkoiluttamislenkiltä. Tykkään kävellä ja katsoa, kun kunta herää. Mitä Mortti tekee? Se nuuhkii & merkkaa :)










sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

PYSÄHDYKSIÄ PUISTOSSA; sunnuntaiaamu kello seitsemän





Huomenta! Terveiset Liedon puiston penkiltä. Täällä on viikonloppuaamuna erittäin rauhallista. Minusta kyllä tuntuu just siltä, että kaikkien muiden koirat nukkuvat viikonloppuaamuisin pidempään, mutta ei vaan meidän Mortti. Hän herää joka aamu tismalleen samaan aikaan. Mortti on meidän herätyskello :) Onhan aikaisissa aamuissa hyvääkin. Tämänlaisen elämänkokemuksen saaminen. Ilman Morttia en todellakaan istuisi keskustan puiston penkillä, huppu tiukasti päässä, vanhat joggarit jalassa ja koiran ulkoiluttamiskengät (ne reiälliset sekä kauhtuneet) jaloissa. Istun penkillä, josta mitä luultavammin viimeiset yöistujat ovat häipänneet muutamia tunteja sitten. Lähes höyryäviä Hesburger-paperipusseja lojuilee tässä puistonpenkin ympärillä. On niin vaikea ymmärtää, mitä roskien jättäjät ajattelevat, kun poistuvat tuosta noin vaan katsomatta taakseen.  Kaikki on suoraan sanottuna pudotettu maahan. Toivon sydämestäni, että elämä kasvattaa tätä joukkoa vastuullisimmiksi ja he olisivat kymmenen vuoden päästä niitä pienten lasten vanhempia, jotka opettavat omia lapsiaan viemään roskat puiston roskiksiin. "Just noin, kipaisehan viemään roskat tuonne vihreään pönttöön. Sinne roskat kuuluvat....hienoa."

Puistossa on yhä hiljaista. Aivan äänetöntä ollut tämän vartin ajan. Ai niin, yksi pupu kävi koiraani kurkkaamassa, mutta päättikin vaihtaa kulkusuuntaansa ;) Jatkamme matkaa seuraavalle penkille.



Pysähdys penkillä nro 2

Olen lähipäivinä pohtinut paljon yhteisöllisyyttä ja niihin kuulumisen merkitystä. Aihe tuli ajatuksiini syvemmin, kun kirjoitin Jukolan viestistä kolumnin Elmo-lehden vierailijapalstalle. Siellä juttua mm. seurahengestä. Käyhän lukemassa Jukola-ajatuksiani sieltä.
Miten tärkeää ja merkityksellistä on kuulua johonkin ryhmään, joilla on yhteiset arvot, aatteet tai tavoitteet. Yhteisöön kuulumisella saamme itseemme energiaa. Sehän on se mahtava tunne, kun yhteisön kuuluvuuden tunne lähtee aidoista ihmisistä. Ainakin omassa lajissani, suunnistuksessa on parasta aitous, tasavertaisuus sekä tittelimättömyys. Suunnistus on se juttu, joka yhdistää meidät.
Tämä yhteisöön kuulumattomuus kolahtaa minuun nyt aika lailla. Postaus tältä osin kumpuaa nyt sydämestäni ja tunteella, sillä silloin, kun riittävän pitkään on ilman tuttua ja turvallistakin yhteisöä, on kova kaipuu vanhaan. Nyt todellakin olen tuossa tilanteessa. Välillä tuntuu kuin osa minusta olisi jossain muualla. Ehkäpä onkin. Olen vain pienellä lomalla. Kaipaan niin kovasti tuttuja, ystävällisiä, samanhenkisiä, arjen piristäviä yhteisöjäni; suunnistusseuraa, kuntosaliporukoita, lenkkikavereita, Hiidenvainion koulun työkavereita, valmennusympyröitä.... Vaikka tilalle olen löytänyt uusia yhteisöjä esimerkiksi sosiaalisen median kautta, ovat ne kaukana samanlaisen läsnäolon ja -ilon tuomasta tunteesta. 

On aika jatkaa eteenpäin. Koirani on ihan ihmeissään, kun matka ei jatkukaan entiseen malliin. 
Tämä puiston penkki pitikin etsiä. Meillä on täällä hassuja penkkejä :) yllättäen öiseen aikaan ne siirtyvät ties minne.



Pysähdys penkissä nro 3

Nyt istun täällä pikkuisen syrjässä, puskien keskellä. Piilossa. Tänne joku oli sen puiston penkin kantanut. Aikamoista yöaikaista crossfittiä.
Tämä penkki on muuten mun lempparini.  Oikeahan sijainti tällä penkillä on niityn poikki menevän pyörätien varrella.
Tässä istuessani saan todella usein juttuseuraa ohikulkevista eläkeläisistä. Olen alkanut kutsua niitä tapaamisia päivän kohtaamisiksi. Jutun juurta löytyy aina. Yhdistäähän meitä sama kotipaikkakunta, ilma, vuorokauden aika, ulkoilu, joskus koira, joskus tienpenkalta poimitut kukat tai oksat.

Tämä oli tämän aamun viimeinen penkki. Poimin vielä kotimatkalla luonnonkukkia maljakkoon. Tällä hetkellä on valinnan vaikeutta, sillä ojien pientareet ovat värikkyyttä pullollaan. Sekakimppu? Se taitaa kuulostaa tämän aamun kimpulta :)


Milloin sinä viimeksi pysähdyit puiston penkille?

Reeta